Hae tästä blogista

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kuukauden blogitekstisarja/maaliskuu: Mitja Mankala: ”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä











Mitja Mankala
”Kaiken on mentävä” – matkakertomus Fennovoiman vastaiselta protestileiriltä

Kuvat: Hyökyaalto-blogi ja kirjoittajan omat kuvat

Kesäkuussa 2015 istuin läkähdyttävän kuumassa autossa jossain päin Pohjanmaata ja katselin ikkunasta kauas levittyviä peltoja ja panin merkille kilometrin välein ilmestyviä lestadiolaisten rukoushuoneita. Vieruskaverini painoi reteästi ylinopeutta ja hörppi kahvia pahvimukista. Matkaa oli takana jo useampi tunti ja olimme herkeämättä keskustelleet Fennovoimasta ja sen dystooppisesta ydinvoimalahankkeesta. ”Jengi vaan istuu jossain stadissa juomas kahvia ja puhumassa jostain antikapitalismista ja valtion vastustamisesta, mutta sit ei saa aikaseks lähtee tonne leirille. Siellä voi nousta joka aamu koneelle ja konkreettisesti tehdä jotain asioille”, kuskimme kirosi ja asetti tyhjän kahvimukin juomatelineessä lepäävän tornin jatkoksi.

Vuosien parlamenttipoliittisen verhon takana tapahtuneen kädenväännön jälkeen Fennovoimasta tuli todellisuutta huhtikuussa 2015, kun Lassila & Tikanojan alaisen L&T Biowatti Oy:n koneet jyrisivät yhtenä rivistönä raivaamaan avohakkuuta Pyhäjoen Hankikivenniemelle. Stora Enso oli vetäytynyt hankkeesta imagonsa suojelemiseksi, mutta L&T:tä ei vaikuttanut häiritsevän lainvoimaisen maisematyöluvan puuttuminen ja uhanalaisten merikotkan ja valkoselkätikan pesintäkausi. Tuolloin ensimmäiset aktivistit kiirehtivät paikalle ja pysäyttivät hakkuut kiipeämällä puihin. Helsingissä protestoitiin tunkeutumalla Lassila & Tikanojan päätoimistoon ja myöhemmin polttamalla kaksi firman autoa.

”Nyt ehkä kannattaa peittää naamaa jollain, vartijat tykkää kuvata ihmisiä”, kuski sanoi, mutta jätti itse seuraamatta kehotustaan: oli kuulemma jo hyvä tuttu paikallisten viranomaisten kanssa. Automme kolisi pientä mökkitietä pitkin tiheässä metsikössä Pyhäjoen Hanhikivenniemellä, kunnes eteemme aukesi L&T Biowatti Oy:n luoma näky. Metsä loppui kuin seinään, jonka jälkeen rakenteilla olevien työmaan porttien ja keltakypäräisten vartijoiden takana aukesi lohduton avohakkuu, jossa tukkikasat reunustivat työmaan läpi kulkevaa tietä ja viimeiset tikat koputtelivat yksinään seisovia, käyriä männynrunkoja. Mutta vaikka avohakkuita ei kyetty vastustamaan ajoissa, olivat aktivistit ehtineet puolentoista kuukauden aikana perustamaan vakaan leirin työmaa-alueen sisälle muutaman hehtaarin metsäkaistaleelle.

Pysäytimme auton leirin porteille. Raivatun metsän jäänteistä – oksista ja rungoista – oli varusteltu näyttävä muuri työmaatien reunalle. Muuria koristi kaikkialla puissa roikkuvat ydinvoiman vastaiset banderollit. Nousin autosta ja leirin porteille saapui heti pari balaclavalla ja maastotakilla varustautuneita aktivisteja tarkistamaan tilanteen. Juuri tuona päivänä oli alkanut Joukkovoima vastaan ydinvoima -niminen kaksiviikkoinen kansainvälinen protestileiri ja väkeä saapui ripotellen leiriin jatkuvasti. En ollut elämässäni koskaan aikaisemmin osallistunut vastaavalle leirille, mutta se vaikutti kiintoisalta ja helposti lähestyttävältä. En pettynyt.

Vasta paikan päällä ymmärsi täysin miksi ja mitä vastaan oli tullut taistelemaan. Hanhikivenniemen häikäisevä kauneus kannusti joka päivä jatkamaan. Leirin porteilta alkoi parin hehtaarin metsäalue, jonka ainoa polku oli barrikoitu huolellisesti häätöä varten ja parin männyn latvassa oli Saksan Hambachin metsävaltaukselta innoituksensa saaneita puumajoja. Polku jatkui pienen niemen kärkeen, jossa metsä loppui ja hiekkarannan reunustama Pohjanlahti alkoi horisontin jatkuessa loputtomiin. Myöhemmin tuodessani erään toverin rantaan hän kiteytti maiseman yhdellä lauseella: ”En ole eläissäni nähnyt näin suurta taivasta.” Niemen kärjessä oli myös kaksi mökkiä, joiden omistajat antoivat leiriläisten asua niissä; olihan Fennovoima aikeissa pakkolunastaa ne – julkisuudessa liikkuneista tiedoista poiketen – ilman korvausta. Mökkiläiset kävivät myös aktiivisesti paikalla kyselemässä kuulumisia ja tuomassa kahvia ja pullaa.

”Joku huoltaa, ruokkii ja saunottaa tätä joukkoa!” kauhisteli Oulun poliisipäälikkö Sauli Kuha kesän lopulla poliisin nettisivuilla, mutta poliisi olikin hädissään, kun mitään taustajoukkoa tai varjoissa piileskelevää sponsoria ei löytynyt. Syynä lienee leirin käytännönläheinen tee-se-itse periaate: kaikki tarpeelliset tehtävät jaettiin jokaisen vapaaehtoisuuden ja oma-aloitteisuuden mukaan, suurempaa työtä vaativia asioita varten muodostettiin työryhmiä, jotka saivat itsenäisesti organisoida asiat rullaamaan. Ruokaa ostettiin sen verran kuin kolehdista rahaa irtosi ja loput dyykattiin lähialueiden ruokakauppojen pursuavista roskiksista yöllisillä seikkailuilla. Päivisin istuttiin varpaat rantahiekkaan haudattuina ja syötiin yhteistä vegaanista ateriaa valtavasta kattilasta. Saunakin lämpesi kun ensin vallattiin Fennovoiman omistukseensa ottama mökki ja sen jälkeen haettiin puutavaraa avohakkuualueen risukasoista. Lähes joka ilta istuttiin yhdessä nuotiolla puimassa juonia työmaan pysäyttämiseksi, ilman johtajia tai ylempää tulevia käskyjä. ”Anarkiaa sanan varsinaisessa merkityksessä”, kuten arvon poliisipäälikkö samaisessa kirjoituksessa tuskaili.

Ruokahuollon, rakentelun, saunomisen ja kokemusten jakamisen ohella leirin arkeen kuului tottakai konkreettinen työ myös itse työmaalla. Aikaisin aamulla ryhmä halukkaita marssi porukalla työkoneille ja yksinkertaisesti pysäytti ne niille sijoilleen. Ajan myötä vartijoita ilmaantui lisää ja heidän otteensa kovenivat, mikä tarkoitti yhä useammin kissa ja hiiri -leikkejä ja hämäysliikkeitä. Joka päivä oli jatkuvaa kilpavarustelua: leiriläisten piti olla keltakypäräisiä ovelampia, nopeampia ja joskus myös monilukuisempia. Illalla istuttiin Raahen poliisiasemalla odottamassa kiinniotettujen tovereiden pääsyä vapauteen. Joka päivä Fennovoiman työt viiväistyivät tunnilla, parilla, joskus koko päiväksi. Yrityksen omilla nettisivuilla vannottiin töiden sujuvan aikataulussa, vaikka entisiä lausuntoja eri työvaiheiden suunnitelluista deadlineista poistettiin näkyvistä tai korvattiin uusilla.

Joukkovoima vastaan ydinvoima -leiri eteni ja joka päivä opin uutta ja usein istuin rantakallioilta pohtimassa itseäni ja ympäristöäni. Miksi järjestää tuhat mielenosoitusta jossain Senaatintorilla, kun on mahdollista pysäyttää ydinkatastrofi heti sen syntysijoille kiipeämällä kaivurin päälle tai kahliutumalla maansiirtorekan renkaisiin? Miksi vaivautua organisoimaan 200 ihmistä heiluttamaan plakaatteja poliisin silmien alle, kun sama määrä ihmisiä pystyisi lamaannuttamaan koko työmaan ehkä lopullisesti? Toisaalta on huomioitava myös, että leiri tuskin olisi selvinnyt näin pitkälle ilman erilaisten kampanjoiden tuomaa julkisuutta eikä kaikilla ole mahdollisuutta osallistua leirille tai kaikkeen sen toimintaan monistakin eri syistä johtuen, vaikka halua olisi. Vaikka suora toiminta onkin tyydyttävän tehokasta, on oleellista korostaa myös sakkokassan keräämisen, laki- (ja muun henkisen) tuen tarjoamisen tai informaation ja ajatusten jakamisen tärkeyttä.

Pohdin ensimmäistä putkareissuani. Eräänä iltapäivänä autoin astmakohtausta läpikäyvää toveriani maijan takapenkillä ja katsoin takaikkunasta, kuinka Suomen poliisi lähti ajamaan paikalle saapunutta ambulanssia karkuun. Pelkäsin ja pelkään edelleen sinipukuisten kanssa asioimista niin, että ääneni värisee ja käteni tärisee, mutta Hanhikiven tapahtumien jälkeen en jatkossa ainakaan sorru luottamaan heihin.

Ajattelin leiriämme. Kaikki se mitä olin lukenut ja pohtinut, miten maailman tulisi toimia, konkretisoitui noiden oksista kyhättyjen muurien takana. Kun astui portista sisään, poistui käytännössä Suomen valtion alueelta omaan pieneen utopiaan. Utopiaan, jossa oli aidosti mahdollista suoraan vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Yhteisöön, jota oli kaivannut koko elämänsä kapitalistisen ”tee töitä, osta, kuluta, kuole” -helvetin keskellä.

Fennovoiman ydinvoimalan rakennuslupahakemuksen ehtona oli se, että projektilla on vähintään 60 % kotimainen omistus (vaikkakin ”kotimainen” käännettiin myöhemmin tarkoittamaan EU-alueelta tulevaa omistusta). Rakennuslupahakemus oli määrä jättää tiistaina 30. kesäkuuta kello 16.15 mennessä. Tuona iltapäivänä kauhoin ruokaa pikavauhtia lautaselleni ja juoksin Fennovoimalta vallattuun rantamökkiin eväitteni kanssa. Pakkauduimme suurella joukolla mökin pirttiin katsomaan Olli Rehnin tiedotustilaisuutta pienen läppärin ruudulta. Ihmiset hyssyttelivät toisiaan kuullakseen pienistä kaiuttimista, kaatuuko Fennovoima tänään. Kaikki pidättelivät hengitystään ja kansainväliset toverit yrittivät nähdä suomea puhuvien kasvoilta, mitä elinkeinoministerin sanat tarkoittavat.

Sama Olli Rehn, joka vuotta aikaisemmin oli blogissaan kirjoittanut, miten ”tätä menoa Suomesta uhkaa tulla epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”, ilmoitti nyt Fennovoiman jättäneen rakennuslupahakemuksensa. Ongelman ”kotimaisesta” omistuksesta oli ratkaissut kroatialainen Migrit Solarna Energija. Firma osoittautui jo iltaan mennessä venäläiskytköksillä varustetuksi pöytälaatikkofirmaksi. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä tehokkaita selvitystyössään, ja tällä tempulla Fennovoiman onnistui ostamaan itselleen kuukauden verran lisäaikaa taivutella vastahakoinen Fortum mukaan projektiin. Puoli tuntia tiedotustilaisuuden jälkeen Hanhikivenniemen työmaan vartijat joutuivat lapioimaan työmaatielle ilmestynyttä huussin sisältöä. Seuraavana päivänä alue luovutettiin virallisesti Rosatomille ja sen pitikin olla venäläisten vieraitten saapuessa tyhjä ylimääräisistä häiriötekijöistä. Rosatomin edustajien vierailubussi joutui kuitenkin pysähtymään työmaalle muutamaksi tunniksi ääneikkäiden aktivistien näyttäessä läsnäolonsa alueella.

Tässä vaiheessa olin jo täysin rutinoitunut leirin toimintaan. Tiesin, miten järjestetään blokkaus työmaalla ja kuinka kannattaa ajoittaa paikalta poistuminen jäämättä poliisin haaviin. Tuosta metsäalueesta ja tuulisesta niemestä oli tullut kotini – paikka jota puolustaa. Rosatomin ottaessa avaimet haltuunsa olikin odotettavissa suuremman luokan poliisioperaatiota, mihin reagoimme asiaankuuluvalla tavalla. Mobilisoimme etelästä kaikki tutut paikalle, rakensimme uusia barrikadeja ja varustimme puumajat vesikanistereilla ja purkkiruoalla monen päivän väsytystaistelua varten. Joka aamu heräsimme ennen kuutta odottamaan mellakkapoliisien armeijaa ja jatkamaan rakennustöitä. Valmiustilassa kituminen oli raastavaa: blokkauksiin ei riittänyt enää resursseja, ja pikkuhiljaa ihmisiä alkoi valua etelään pitämään hermolomaa. Omakin psyykeni romahti, kun olin liian kauan katsonut, miten vartijat kurittivat ystäviäni, poliisit sakottivat vailla rakennuslupaa toimineen työmaan pysäyttäneitä tovereitani ja keskimääräiset yöunet olivat parin tunnin luokkaa. Vaikka en vaihtaisi kokemuksiani risumuurien sisäpuolella mihinkään, jouduin silti joka päivä näkemään miten työmaa heti niiden ulkopuolella edistyi. Kotiani uhattiin ja koko Hanhikivenniemen ympäristöä ja maaperää myllättiin kuntoon, jossa metsä ei tulisi enää kasvamaan ennalleen, jos ollenkaan. Se aiheutti minussa vihaa, jonka kanssa oli lopulta mahdotonta elää kovin kauaa. Lähdin leiriltä 5. elokuuta 2015 – samana päivänä kun Fortumin ilmoitettiin osallistuneen korvaamaan viranomaisten viimeinkin hylkäämä Migrit.

Syyskuun puolessa välissä alkoi kuohua. Mellakkavarustein varautunut poliisi aloitti vartiointifirma G4S:n avustuksella Hanhikivenniemen protestileirin tyhjennyksen 15. syyskuuta. Heti seuraavana päivänä iskettiin tukeaan Hanhikivenniemelle osoittaneeseen Squat Venetsiaan Helsingissä häätämällä ja sulkemalla se. Jälleen sitä seuraavana päivänä siniset valot vilkkuivat Helsingin pimenevässä illassa, kun häätöjä vastaan järjestetty mielenosoitus valtasi kaupungin omistaman tilan Kalasatamassa. Valtaajat ilmoittivat solidaarisuusviestinsä Hanhikivelle. Leiri oli saatu pitkälti tyhjennettyä, mutta yhtä puumajassa ollutta aktivistia poliisin ei onnistunut ottaa alas. Syyskuun 19. majailijan ruoka loppui, ja hän ilmoitti aloittavansa nälkälakon määrittämättömäksi ajaksi. Viranomaiset kielsivät muita aktivisteja toimittamasta apua puussa viruvalle toverilleen, jonka seurauksena kolme ihmistä aloitti nälkälakon Fennovoiman toimistolla Pyhäjoella. Puolan Varsovassa aktivistit puolestaan kiipesivät levittämään solidaarisuusbanderollia Suomen suurlähetystön edustalle. Yhdeksän päivän puuvaltauksen jälkeen puun viereen raivattiin ja rakennettiin tie, ja suuren operaation voimin viimeinenkin aktivisti laskettiin puusta alas ja kuljetettiin sairaalaan. Hän pääsi kuitenkin jo samana iltana hyväkuntoisena takaisin tovereidensa luo. Kuukautta myöhemmin leiri perustettiin uudelleen.

Uusi leiri sijaitsee noin neljä kilometriä työmaalta, paikallisen tukijan omistamassa metsässä. Se on täydellinen osoitus siitä, että Fennovoiman vastainen rintama ei ole luovuttamassa. Vaikka osallistujamäärä on ollut pienempi syksyn takaiskujen johdosta, eivät blokkaukset ole vieläkään loppuneet. Työmaalla on valtava maansiirtourakka meneillään, joka on pysäytetty tunneiksi tukkimalla se molemmille kaistoille vallatuilla rekoilla. Sinnikkäät aktivistit ovat rakentaneet leirille uutta infrastruktuuria koko talven Pohjois-Pohjanmaalle tavanomaisissa talvilämpötiloissa. Leiri elää ja hengittää edelleen, juuri nytkin lukiessasi tätä tekstiä.



– perustettiin 22.4.2015
– aloitti alunperin Hyökyaalto-nimisen ympäristötoimintaverkoston alaisena, mutta on häädön jälkeen muuttunut täysin itsenäiseksi ja autonomiseksi
– mukana monia erilaisia toimijoita
– toimintatapoina ollut blokkauksia (työmaan toiminnan estämistä eri tavoin), mielenosoituksia, joissa mukana niin aktivisteja kuin paikallisia, rahankeruuta ja luentoja
– leiri toiminnassa edelleen
– 22.4. alkaa Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko


Reclaim the Cape – Niemi haltuun -toimintaviikko 22.4.–1.5.

Toimintaviikkoon on otettu mallia Hambachin metsävaltaukselta, jossa viime elokuussa pysäytettiin EU:n suurin hiilikaivos yli tuhannen ihmisen tunkeutuessa kerralla työmaalle. Huhtikuussa sama on mahdollista Hanhikivellä, Pyhäjoella, kun paljon pienempi työmaa tarvitsee vain murto-osan tuosta tuhannesta ihmisestä lamaantuakseen kokonaan – ehkä lopullisesti. Fennovoima jatkaa kitumistaan reunan partaalla, kun rakennuslupahakemus on edelleen käsittelyssä, ydinjätteen loppusijoituspaikka puuttuu, ruplan kurssi heittelee, pääurakoitsija Titan-2 on jättänyt maksamatta palkkoja voimalan työntekijöille ja julkinen mielipide on kääntynyt projektia vastaan. Kaiken kaikkiaan koko ydinvoiman tulevaisuus Suomessa riippuu Fennovoimasta, jonka perustuksia ei ole vielä edes rakennettu. 

Taistelu jatkuu!
Alas Fennovoima-Rosatom!
Loppu ydinvoimalle!

fennovoima.no.com

Kirjoittaja on viettänyt protestileirillä aikaa lähes kaksi kuukautta, vaikka toisinaan viihtyy paremmin kuivissa ja lämpimissä vaatteissa kaakaokupposen äärellä kissoja rapsuttelemassa.







keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kuukauden blogitekstisarja/helmikuu: Aamu Aurora: LÄSKI! – VAKAVAA ASIAA HUUMORIN SIIVIN







Aamu Aurora
LÄSKI! – VAKAVAA ASIAA HUUMORIN SIIVIN

Kuten varmaan monilla, olivat omatkin odotukseni korkealla mennessäni katsomaan Raisa Omaheimon ja työryhmän LÄSKI! Rasvainen monologi lihavuudesta -näytelmää teatteri Takomoon tammikuussa. Lihavuus, keho ja ulkonäkö ovat aiheita, jotka koskettavat erityisesti naisia ja naisoletettuja yhteiskunnassamme, ja tottakai yhä enenevässä määrin kaikkia. Ei omakaan suhteeni vartalooni ole ihan ongelmaton. Olen kärsinyt syömishäiriöistä, laihduttanut, lihonut ja laihtunut sekä kohannut kehooni liittyvää arvostelua ja pilkkaa. Niin lievä ylipaino, laihuus kuin normaalipainokin voivat olla kritiikin kohteita, kun ulkonäön odotetaan olevan jotakin muuta. Olen kokenut paljon seksuaalista häirintää ulkonäköni vuoksi kuten monet naiset ovat. Toisaalta ruumiini antaa minulle runsaasti hyviä kokemuksia; se on minulle työväline, jolla toteutan itseäni laulaessani, tanssiessani tai näytellessäni. Teen taidemallin töitä, joissa olen useimmiten alasti, ja pidän siitä. Rakastan tekemisiäni, vaikka tavalla tai toisella nekin ovat osa ulkonäön ja kauneuden maailmaa, jossa kritisoitavaa riittää. Minusta jokainen voi yksilöllisesti määritellä mitä pitää kauniina, muodostaa jonkin mielipiteen itsestään, jota ulkoisella olemuksellaan heijastelee. LÄSKI! pureutui tähän kaikkeen.

Alussa selvisi, että kyse on stand-up-tyyppisestä esityksestä. Käsiohjelmassa puhutaan "monologista", ja etukäteen olin lukenut "Päähenkilö tuo kokemuksensa lavalle"-tyyppisiä kuvauksia esityksestä. En ole erityinen stand up -fani, koska usein sekin on näyttäytynyt valkoisten keski-ikäisten miesten kenttänä, eivätkä vitsit osu eivätkä uppoa. Olikin virkistävää todeta, että lajista löytyy myös kiinnostavampia variaatioita kuten LÄSKI! Teatteri ja elokuva ovat minulle taianomainen ideoiden ja kauneuden maailma, jossa kaikki on mahdollista. Olen klassisen koulutuksen saanut laulaja, työskennellyt musiikkiteatterissa ja oopperassa. Pidän baletista, burleskista, itämaisesta tanssista eri lajeineen, ylipäätään näyttämöstä, joka tapahtumineen kohoaa arjen yläpuolelle.

Odotin LÄSKI!-esitykseltä räjäyttävää kritiikkiä painoihanteita kohtaan, ihanteita, joiden mukaan jokaisen pitäisi olla laiha. Vuosia olen ihaillut laulaja Beth Dittoa, joka on paitsi mahtava laulaja, myös cool ja läski. Ditto mainitaan käsiohjelmassa, hyvä kiva! Ennen teatterisaliin menoa katselen seinillä kuvia esityksestä. Ne näyttävät kauniilta, utuisilta.

Lavalle astuu mikrofonin varteen kookas, lyhyttukkainen, suurisilmäinen ja matalaääninen nainen, joka on suurimman osan esityksestä hauska. Hän kertoo olevansa pitkä, sitähän näyttämö tai valokuva ei paljasta, etenkin jos esiintyjä on yksin. Jutut ja tarinat ovat omakohtaisia, kuten esitteessä sanotaan ”tosia”. Tietenkin näyttämöllä kyseessä on aina osatotuus, se, mitä halutaan näyttää. Valokuvalla on raaminsa. Omaheimo kertoo kehosyrjinnästä monissa eri paikoissa: vaateostoksilla, kunto- ja joogasalilla, treffeillä, netissä. Lisäksi hän kertoo äidistä, joka laihduttaa. Esimerkit koskettavat, erityisesti äitiä koskeva, tosin lyhyeksi jäävä, osuus.

En ole itse ollut niin lihava, etten olisi saanut turvavyötä kiinni lentokoneessa, siihen en voi samaistua, mutta koen syvää myötätuntoa. Huomaan, että vaikka painoa ja ulkonäköä koskevat asiat ovat runnelleet omaakin elämääni, ovat ne erilaisia kuin näytelmässä kuvatut lihavan kokemukset. Minulla on vaikeuksia hahmottaa ruumiini kokoa, ja peilistäni saattaa näkyä "valaanruho", vaikka olisin hoikka tai "normaalikokoinen", mitä se tarkoittaakaan. Omaheimokin kertoo kärsineensä syömishäiriöistä, ja toipuneensa niistä. Eräässä kohtaa esitystä hän venyttää entisien, suurempikokoisten housujensa kaulusta, ja kertoo laihtuneensa 30 kiloa. Tällaista en ajatellut näkeväni, luulin että esityksessä sanottaisiin haista paska laihdutukselle. Mutta tämä kertoo juuri siitä, kuinka läpitunkevaa laihdutus yhteiskunnassamme on. Lihavuus on "epäterveellistä", eikä kannata. Minua hieman ihmetyttää läskivitsit, joille yleisö nauraa. Läskihän saa kertoa läskivitsejä, mutta eikö se ole juuri tyypillistä puolustuskäytöstä? Itsestään pitää tehdä vitsi ennen kuin muut ehtivät. Läskivitsit eivät naurata minua yhtään. Lopulta päähenkilö kuiskailee vitsejä pimeässä kulmassa pieneen nitisevään tuoliinsa painuneena, ja loppu yleisökin hiljenee ja myötäahdistuu.

Miljoonat tuhlaavat rahansa ja aikansa laihdutusbisnekseen ja pettyvät. Jo lapsetkin laihduttavat. Jos huumori suurimmalle osalle katsojia toimi laihduttamisen kritiikkinä, hyvä. Esitys herättää minussa suurta sympatiaa, välillä kyllästymistäkin. Balettimaailmaa irvaillaan taas, päähenkilö pukeutuu tyllihameeseen, sahaa videossa moottorisahalla kahtia tuolin, johon ei meinaa mahtua istumaan, valelee sen bensalla ja sytyttää tuleen. Syntikkaversio Tsaikovskin Joutsenlammesta soi taustalla. Mielestäni tehokkaampaa olisi ollut käyttää alkuperäistä orkesterisävellystä, kuten Black Swan -elokuvassa, joka näytti balettimaailman hulluuden.  Äänisuunnittelu on ammattimaisen hyvää, konemainen miesääni kylmäävä, mutta välistä musiikkiväännökset saavat kauneudenystävän vääntelehtimään, mikä lienee tarkoituskin?

LÄSKI! nostaa esille todella tärkeän aiheen. Toivon mukaan se lisää kehopositiivisuutta sekä monimuotoisten vartaloiden hyväksyntää. Mielestäni aiheesta saisi kuitenkin tehtyä kestävämpääkin draamaa. Esityksessä on realismia ja naiiviutta, joka rikkoo ensin hienosti luodun teatterin illuusion. Käsiohjelmassa kuvaillut todet dialogit ja tapahtumat muuttuvat dramatisoiduiksi muistoiksi kipeästä menneisyydestä. Päähenkilö on yksinäisyydestä kärsivä lihava, mutta toteaakin "myöhemmin löytyneen kumppaneita jotka kunnioittavat häntä", mitä ei valitettavasti avattukaan enempää. Lausahdus vähensi roolihahmon todentuntuisuutta ja latisti draamaa. LÄSKI! kuuluu "asia on tärkein"-esityksiin, ja lunastaa sellaisena paikkansa. Valtamedian kiinnostus näytelmää kohtaan on ollut suuri, ja ihmiset ovat avautuneet kokemastaan painosyrjinnästä. Teatteriesitys voi siis olla myös tällainen pitkä puheenvuoro. Perinteinen tarina pystyy mielestäni kuitenkin esittämään asiat ja ehkäpä perehtymään niiden syihin vieläkin tehokkaammin.
 
Käsiohjelman runossa kerrotaan "Täydellisestä maailmasta" jossa "jokainen läski olisi onnellinen läski, jokainen olisi riittävä eikä yhdenkään äidin tai isän tarvitsisi laihduttaa". Kuulostaa kyllä ihanalta. Maailma vaan on tällaisesta vielä kaukana; tulemme edelleen toimeen todellisuudessa, jossa missikisat, bikinimainokset ja treenatut "ihannevartalot" ympäröivät meitä mediassa, viihteessä ja taiteessa. Ystävien ja terapiaryhmien kehopositiivinen kupla ei suojaa tältä kaikelta täysin. Ulkona kadulla kävellessä tulee vastaan se idiootti, joka haukkuu läskiksi ja myös se, joka kehuu ulkonäköä, jos se vastaa kauneusihanteita. Tuntemattomien ulkonäön suora kommentointi julkisessa tilassa näyttäisi myös olevan lisääntymässä, kuten Raisa Omaheimokin toteaa haastatteluissaan. Internetin myötä sananvapaus on korostunut ja ihmiset ovat entistä suorapuheisempia ja hyökkäävämpiä tuntemattomiakin kohtaan.

Itse koen oloni paremmaksi hyväksymällä erilaiset vartalot, ja niin laihduttajat kuin ei-laihduttajatkin. Täydellistä onnelaa maailmasta tuskin saamme. Jos joku saavuttaa tyytyväisyyden vartaloonsa harrastamalla fitnessiä, sallittakoon se hänelle. Jos joku haluaa olla läski, niin hienoa! Ulkonäön muokkaus kaikkine variaatioineen on mielestäni oikeus. Maailma on epätäydellinen, mutta hyväksymällä muut on siinä edes hieman helpompi olla. "Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet" hokevat usein ihmiset, jotka hyväksyvät sinut millaisena he sinut näkevät eivätkä todellakaan ole kiinnostuneita kuulemaan, mitä mieltä itsestäsi olet. Oikeasti toista kunnioittaa arvostaessaan hänen näkemystään itsestään. LÄSKI! hakee hyväksyntää lihavuudelle, mikä on tärkeää. Se näyttää kuinka valmiina syötettyjen kauneus- tai terveysihanteiden takana ovat markkinat, jotka haluavat tehdä tuotteistaan tärkeitä ja viedä rahamme. Tuotteita ei löydy jos ei sovi muottiin. Rakkaus, myötätunto ja kunnioitus ovat kuitenkin ilmaisia jaettavaksi vaatimuksiltaan kovenevassa maailmassa. Kauneuden voimme määritellä ihan itse.