--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Magdaleena Jakkila & Hilmalyydia
CISMITTÄÄKÖ?
Entisissä mallaspanimon
tiloissa kaikuu aavemaisesti Marlene Dietrichin ääni. ”Ich habe noch einen
Koffer in Berlin” soljuu pinttyneiden kaakeleiden, putkien ja galleriatilaksi
maalattujen valkoisten seinien ohi. Välillä laulu säestää entistä
teollisuustilaa ja välillä kaksimetristä maalausta sidotusta torsosta, välillä
herkkiä akvarelleja juhannusniityllä hunnun kanssa tanssahtelevasta henkilöstä.
Silmänsä sulkeneen sinisen hahmon luota kaupunkimaisemassa lepäilevään
merenneitoon ja valokuvaan, jonka henkilö katsoo näyttelyvierasta suoraan
silmiin. Hänelle on ommeltu valkoisin pistoin parta.
Cismittääkö?
-taidenäyttely avautui elokuun alussa Lahdessa Malskin tiloissa. Avajaiset
olivat osa Lahti Pride -viikkoa ja näyttelyyn osallistumista varten oli avoin
haku teemalla sukupuoli, seksuaalisuus ja feminismi. HLGBTIQA+ -yhteisölle on
elintärkeää ymmärtää, että feminismi on sitä varten, että se ei ole ainoastaan
cisnaisten feminismiä, vaan se ulottuu kaikkien sukupuolten yhdenvertaisuuteen.
Koimme Pride-aiheisen taidenäyttelyn näin rajaten merkittäväksi.
Kismittävä cis
Näyttelyn valvojina
kävijöiden reaktioiden vastaanottaminen ja tarkkailu oli palkitsevaa. Näyttelyn
pitäminen Lahti Priden aikaan toi kävijöitä, jotka
eivät muuten välttämättä olisi tulleet taidenäyttelyyn. Samoin näyttelyyn
hakeutui taideyleisöä, joka ei välttämättä eksy Pride-tapahtumiin.
Pride-näyttelyn tulee
olla poliittisesti tiedostava, vaikka se olisikin karnevalisoitu. Taiteen
keinoin voi kertoa eri asioita ja käsitellä jo tuttuja asioita uudella tavalla.
Välillä kuva ylittää sanalliset keinot. Näitä kuvia halusimme tuoda esille.
Cissukupuolinen henkilö kokee identifioituvansa syntymässään
määriteltyyn sukupuoleen. Näyttelyn nimi on sanaleikki; oletus siitä, että
kaikkien kokemus sukupuolesta olisi samanlainen kismittää. Haimme teoksia,
jotka toisivat näkyväksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, mutta
käsittelisivät myös cisetuoikeutta, jonka tunnistamiseen cissukupuoliset
tarvitsevat usein apua. Tietoa ei osata hakea, kun yhteiskunta opettaa, että on
olemassa vain binäärinen sukupuolijärjestelmä, ja että kokemus sukupuolesta ei
ole tärkeä. Näyttelyssä olemmekin valvojina saaneet todistaa ilahduttavia
oivaltamisen hetkiä, hämmennystä, kysymyksiä sekä samastumista; tuossa olen
minä!
Kehollisuus
Marlene Dietrichin
näyttelytilassa kuuluva musiikki kuuluu Arto
Korhosen videoteoksesta Claudia Sings
a Song. Kaksikanavaisen videon toisella näytöllä näyttävästi pukeutunut
Claudia lipsynckaa kaiuttimena toimivaan puhelimeensa Dietrichin laulua
Berliinin metroasemalla. Hän pitää puhelinta kädessään kuin mikrofonia. Juuri
laulun päätyttyä laiturille saapuu metro, johon Claudia arvokkaasti lipuu
videon häipyessä keltaiseen. Videoteoksen toisella näytöllä pyörii metron
ikkunasta kuvattua mustavalkokuvaa kaupungin eri metropysäkeistä. Kuvan päälle
ilmestyy kunkin aseman nimi. Puhelimen rosoinen ääni kaikuvalla metron
pysäkillä kaikuu nyt puolestaan näyttelytilassa säestäen näyttelyn teoksia.
Musiikki tuntuu lähes kipeältä, ja se muistuttaa itsestään aavemaisesti siirryttäessä eteenpäin vaaleanpunaisilla jalustoilla lepääviin pienikokoisiin veistoksiin. Hanna Makkosen teokset Like A Glove ja I Killed A Unicorn ovat näyttelytilan keskellä ja esittävät veren tahrimaa selkänikamaa ja pajunkissoin vuorattua simpukkaa. Korhosen teoksen musiikki taustalla muistuttaa, että poptaidemaisista teoksista välittyvällä näennäisellä kepeydellä ja värikkyydellä on hintansa.
Timi Kosken maalausta on melkein vaikea katsoa siitä välittyvän kivun
vuoksi. Yläosaton hahmo, jolla on rinnat on asettanut kätensä alushousuihin
niin, että etusormi tulee ulos sepaluksesta. Maalauksen nimi on Haamukipua. Kehodysforia esiintyy
haamukipuilun muodossa, kehonosien itsestäänselvyyden kyseenalaistamisena. Mikä
on suhteeni kehooni? Miten kehoani kohtelen? Onko sillä merkitystä? Vartalo on osa identiteettiämme aina sopivuuden tunteesta
sen peittämiseen, paljastamiseen, pukemiseen ja toimintoihin. Sukupuoli ei ole
kehosidonnainen asia, mutta sekin määrittelee identiteettiämme. Ehkä
identiteettimme määrittelee myös kehoamme?
Topi Juntusen maalaukset Paluu I
ja Paluu II ovat kuvauksia kehosta. Paluu I -maalauksessa esiintyy neljään
osaan jaetulla pinnalla haava ja sen kiinniompelemista. Juntunen kertoo
teoksistaan: ”Maalaukset pohjautuvat valokuviin joissa olen dokumentoinut omaan
kehooni tulleita haavoja ja ruhjeita. Olen pyrkinyt kuvaamaan ihmiskehoa
keskenään ristiriitaisista elementeistä koostuvana kokonaisuutena, jatkuvana
tuhoutumisen ja uudelleenrakentumisen prosessina.” Paluu II on puolestaan pirstaloitunut omakuva. Kehoa kuvataan
maalauksissa suhteellisena, ei valmiiksi annettuna kokonaisuutena. Identiteetin
palapeli on puhutellut yleisöä monella tavalla. Järkyttänyt, pysähdyttänyt,
koskettanut. Identiteetti koostuu monista palasista, mutta kuinka eheä se
loppujen lopuksi voi olla?
Itsemäärittelyoikeus ja yhteiskunta
Sarjakuvataiteilija Apila Pepitan teos The Binary käsittelee tuntemuksia, joita kaksijakoinen
sukupuolijärjestelmä herättää ihmisessä, jolle kumpikaan sallituista
sukupuolista ei tunnu omalta. Se paljastaa tiukkojen sosiaalisten odotusten
raakuuden, ja miten sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä voi olla vaikeaa
antaa itselleen tilaa olla. Teoksessa kuljetaan niin sanottujen miehen ja naisen
rooleihin liittyvien odotusten elinkaari vauvasta aikuisuuteen. Kuinka
petollisesti lapsena omaksutut odotukset vaikuttavat käsitykseemme siitä, mitä
voi olla. Pojat eivät itke; tyttöjen tulee haaveilla naimisiin menosta ja
perheen perustamisesta. Kirkkaan värisissä vahabatiikkikankaissa päähenkilö on
molemmissa samannäköinen.
Näyttelyssä oli esillä
myös Matti Männyn ja Jenni Lehmosen yhteisteos, videopeli Life In A Box. Molemmat tekijöistä
opiskelevat tietotekniikkaa ja näyttelyn aiheet ovat olleet heillä mielessä jo
pitkään. Näyttely antoi tarvittavan kimmokkeen toteuttaa teos videopelin
muodossa. Pelissä katsojan roolina on professorin avustaja. Tehtävänä on
määrittää yksisuuntaisen ikkunan takana olevien testiyksilöiden sukupuoli. Kun
ensimmäinen yksilö saapuu tutkimushuoneeseen, paikalle ilmestyykin
pikseligrafiikalla animoitu laatikko, jolla on laukku. Jokaisella laatikolla on
oma ”catchphrasensa”. Alhaalta nousee esiin lomake, jossa on kerrottu yksilön
mitat ja mieltymykset. Näiden annettujen tietojen perusteella annetaan
mahdollisuus valita vain kahdesta sukupuolesta toinen, aivan kuten vielä
monissa virallisissa lomakkeissa. Yksilöiden ollessa laatikoita, eikä
esimerkiksi selkeästi ihmisen hahmossa olevia, tällaisten piirteiden mukaan
määrittely muuttuukin korostetun naurettavaksi. Kuinka paljon huulipuna kertoo
naiseudesta, tai laatikon sininen väri miehuudesta. Kuuden testiyksilön jälkeen
koehenkilöt paljastavat oman kokemuksensa sukupuolestaan.
”I’m a box!” laatikot
huutavat.
Professori kertoo kuinka
kukaan assistenteista ei ole onnistunut määrittelemään oikein kohteiden
sukupuolta, ja itseasiassa mikään näistä piirteistä – ulkonäkö, tapa puhua ja
mieltymykset - ei auta määrittelemään henkilön sukupuolta. Lopussa todetaan,
että tämä oli vain testiympäristö, eikä oikeassa elämässä tarvitse valita vain
kahdesta vaihtoehdosta. Eihän?
Monet näyttelyvieraista
kieltäytyvät pelaamasta peliä, joka pakotti valitsemaan kahden sukupuolen
väliltä. Sen sijaan toiset pohtivat, että tämä on varmaan tyttö kun sillä on
huulipunaa ja laukku. Lopun paljastus sai aikaan hämmentyneitä oivalluksia
sukupuolen ilmentämisestä ja siitä, ettei määrittely kuulu muille kuin
henkilölle itselleen. Sukupuolen kokemus on ainutlaatuinen, jokaisen oma
henkilökohtainen laatikko.
Heidi Katajamäen Ihmistä rakastat
-hiilipiirros on tehty suoraan gallerian seinään, ja se jatkuu
lämpöpattereihin, kattoon ja ikkunasyvennyksiin. Piirroksesta erottaa kaksi
hahmoa, kädet ja jalkoja. Teos on suunniteltu ja toteutettu juuri tätä tilaa ja
näyttelyä varten. Katajamäki kertoo näyttelyn teemojen olleen pitkään läsnä
hänen omassa elämässään. Teoksessaan hän kuvaa niin rakkauden, sukupuolen ja
ihmisen rajatonta ja muuttuvaa kuin katoavaakin olemusta.
Et / vaan / vielä / tiedä
”Et vaan vielä tiedä” alkaa spottivalon alla kuunneltavissa oleva
ääniteos. Kirsikka Ruohonen on
kuvataiteilija, joka räppää ADIKIA
-taiteilijanimellä. Musiikkiprojekti on todella tuore, ja tarve luoda omasta
musiikista mahdollisimman ongelmatonta on suuri. Feminismi on taiteilijalle
ollut aina tärkeä tekijä niin kuvataiteessa kuin musiikissakin, ja hän haluaa
välttää välinpitämätöntä kieltä myös sukupuolen moninaisuuteen liittyvissä
kysymyksissä. AVANTGARDE-projektissa
hän haastatteli trans- ja muunsukupuolisia henkilöitä heidän kokemuksistaan
sukupuolesta ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Tarkoitus oli cisnaisena oppia
sukupuolen moninaisuudesta, jotta pystyisi työskentelemään
sukupuolisensitiivisesti. Tästä tiedonhausta ja -janosta syntyi AVANTGARDE -kappale, johon osallistui
myös muunsukupuolinen räppäri Tero
Hetero. Kappale oli kuultavissa ja levyn kansitaide nähtävissä
näyttelytilassa. Näyttelyn viimeisellä viikolla ADIKIA saapui esiintymään
galleriatilaan ja esitti myös muita kappaleitaan.
Olen
Essi Kuokkasen maalauksessa on punaiseen mekkoon puettu pitkälettinen
Pinokkio, jonka puinen nenä on jo kasvanut. Hahmo
vaikuttaa olevan murtumispisteessä, ja kaikki kiteytyy teoksen nimeen Never Gonna Be a Real Girl. Tässä
kontekstissa teos on luettavissa cisnaisen ahdasta roolia kyseenalaistavaksi
tai transnaisen painetta olla ”oikea tyttö.”
Näyttelyn toisella
viikolla pyysimme Setan ammatillisten koulutusten kouluttajaa ja Lahden Seta
ry:n palveluohjaajaa Mikko Ahtilaa
galleriatilaan puhumaan sukupuolen moninaisuudesta. Puheessaan Ahtila käytti
teoksia esimerkkeinä. Pekka Syrjälän Olen-teoksen kohdalla hän nosti esille kokemuksia siitä, miten
yhteiskunta viesteineen ei tunnusta kaikkien olemassaoloa, mutta jokainen on
olemassa siitä huolimatta.
Olemassaolo
on poliittista. Oli kyse sitten sukupuolesta, seksuaalisuudesta,
yhteiskunnallisesta asemasta tai vammasta, olemassaolo on tärkeintä. Jokainen
on arvokas, ei ”ominaisuuksistaan huolimatta”, vaan lähtökohtaisesti.
Kolmen viikon aikana kävijät ovat saaneet tutustua teoksiin, jotka
ovat herättäneet paljon keskustelua. Lahdessa vastaavaa näyttelyä ei ole ennen
ollut eikä sukupuolen moninaisuudesta juuri puhuta. Myös seksuaalivähemmistöt
ovat marginaalissa. Näyttelytilan historia kiinnosti erityisesti eläkeikäistä
yleisöä, ja pääsimmekin keskustelemaan paljon heidän kanssaan. On ollut
ilahduttavaa vastata kysymyksiin feminismistä, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta
niin suomeksi kuin englanniksikin.
Taidenäyttely foorumina
mahdollistaa keskustelunaloituksen, sillä henkilökohtaiset kokemukset kuviksi
puettuna ovat lähestyttäviä ja koettavia. Nämä kokemukset ovat olemassa joka
päivä. Yleisön tehtäväksi jää tarttua teosten välittämään tietoon, keskustella
siitä tai pohtia niiden herättämiä tuntemuksia. Parhaimmillaan näyttely avaa
käsityksiä, antaa kimmokkeen etsiä tietoa ja myös välittää sitä. Halusimme
tarjota väylän näiden kokemusten ja teosten esittämiselle sekä hedelmällisille
kohtaamisille.
Näyttely
organisoitiin kahden henkilön voimin. Apua käytännön järjestelyihin saatiin
Lahti Priden ja Lahden Amnestyn kautta. Näyttely oli avoinna 3.8.–23.8. ja
vieraita tuona aikana oli noin kuusisataa. Cismittääkö? -työryhmä kiittää Kauno
ry:tä ja Lahden kaupunkia näyttelyn mahdollistaneista apurahoista, sekä Lahden
Setaa, Lahti Prideä, Lahden Amnestyä ja QFemZineä tuesta.
Suurin
kiitos tekijöille:
Topi Juntunen
Heidi Katajamäki
Timi Koski
Arto Korhonen
Essi Kuokkanen
Arja Kärkkäinen
Jenni Lehmonen & Matti Mänty
Johanna Lemettinen
Hanna Makkonen
Tanja Merikoski
Apila Pepita
Anna Puhakka
Margarita Rosselló
Kirsikka Ruohonen
Hanna Råst
Pekka Syrjälä
Kirjoittajat ovat nuoria taiteenalan toimijoita,
jotka asuvat Lahdessa. Cismittääkö? on ensimmäinen heidän järjestämänsä ja
kuratoimansa taidenäyttely.